Olen käynyt paljon keskusteluja muusikon ja lähetystyöntekijän Lasse Heimosen sekä hänen Leena vaimonsa kanssa heidän lähetystyövaiheistaan, onhan heillä itselläänkin lähes 40 vuoden Japanintyön historiaa takanaan. Mutta oikein erityisesti, minua on kiinnostunut kuulla Lassen vanhempien kokemuksista  idän työkentillä. Erityisesti se, mistä kaikki on alkanut, heidän uskoontulostaan, rakkaudesta lähetystyöhön, ja oman elämänsä uhraamisesta tuolle kutsulle ja kuuliaisuudelle Jumalan äänelle..

Jokin aika sitten sain Lassen vieraakseni, ja tivasin erityisesti Lassen isän, Laurin uskoontulosta ja lähetystyövaiheista. Muistan jo lapsuudesta, miten Heimosen perhe oli äitini erityinen rukouskohde, ja että esirukous heidän puolestaan ei unohtuisi, lapsuuskodissani oli Heimosten perhekuva meidän piirongin päällä, ja siitä alkaen olen itsekin kokenut heidät kuin osaksi perhettämme.

Ensimmäisenä kysyinkin:  – Miten Lasse  tuo Lauri- isäsi elämä nuoruudesta eteenpäin meni?

— Se Heimosen perheen uskoontulotarina olikin monivaiheinen, sanoo Lasse.

– Isäni oli syntynyt 1916 ja ollessaan 14-vuotias, tuli uskoon ja hänestä tuli Kuopion Eelim seurakunnan jäsen. Hän  työskenteli päivisin Kuopiossa Hallissa lihatiskillä, mutta kaikki sai alkunsa siitä, kun siellä Niiralan kaupungin osassa, jossa Heimosen perhe asusteli, eräänä iltana toiseksi nuorin 17-vuotias Aukusti tuli illalla kotiin, kertoen olleensa VPK:n talolla hengellisessä kokouksessa ja tulleensa uskoon. Kukaan ei ymmärtänyt perheessä höykäsen pöläystä siitä, mitä tuo kaikki tarkoitti.  Aukusti kyynelehtien meni jokaisen perheenjäsenen luo, kietoi kädet kaulalle, ja pyysi anteeksi jokaiselta erikseen erilaisia asioita, joita oli elämän aikana sattunut. Aukustin uskosta levisi huhu naapureillekin, ja niin eräänä aamuna naapurin emäntä tuli ja esitti osanottonsa, todeten että kyllä se tuo Aukustin tila siitä vielä selkenee.

Mutta Aukustin elämä oli muuttunut, ja se näkyi hänen palavassa suhteessaan pelastajaansa. Olen kuullut erään hauskan tapauksen Aukusti setäni elämänmuutoksen ajoilta. Aukusti ja Niilo nukkuivat samassa huoneessa ja nukkumaan mennessä Aukusti luki aina raamattuaan ja myös rukoili. Niiloa ärsytti tuo, ja hän mietti, että on se synkkää elämää tuolla velipojalla, pannaan vähän iloa ja virkistystä tähän iltaelämään. Niilo haki gramofonin ja pani soimaan kappaleen ”Kottilan kuuliaistanssit”,  ja seurasi sitten miten se vaikuttaa Aukustin harrasmielisyyteen. Mutta Aukusti olikin painanut sormet korviinsa, ja virkistysteho näytti jääneen olemattomiin, ja Niilo meni ja pysäytti grammarinsa.

Seuraavaksi veljeksistä vanhin, Väinö, tuli uskoon. Sen jälkeen perheen äiti,  sitten 14-vuotias isäni, Lauri. Pian myös Niilo-setäni  ja lopuksi perheen isä, joka pyysi että rukoilkaa minunkin puolestani, en minä kodissani yksin halua jäädä ilman pelastusta ja syntien anteeksiantoa. Hän käski hakea tupakat piirongin laatikosta ja polttaa ne uunissa, todeten, että en minä noita enää tarvi. Näin Heimosen perhe, isäni mukaan lukien, kokivat uskoontulon.  —Näin muisteli Lasse noita vanhemmiltaan kuulemia muistoja noilta ajoilta, ja tarina jatkuu:

—Isäni oli innokas kristillisessä ympäristötyössä, todisti ja puhui kokouksissa. Ja niinpä kerran, kun hän palasi kokousmatkoilta kotiin, he olivat äitini kanssa jo silloin naimisissa, hän kysyi äidiltä; lähtisitkö kanssani lähetystyöhön, ja äitini vastasi: Lähden!

Vanhemmillani oli sisäinen kutsu lähteä lähetystyöhän Kiinaan, jonne he menivätkin Amerikan kautta, sillä ensin oli mentävä kielen opiskeluun noin vuodeksi, koska englannin kielen osaaminen oli välttämätöntä taas

kiinan kielen opiskelussa ja muutenkin.  Kiinassa ollessaan, isäni joutui kerran ryöstön kohteeksi. Siellä kuorma-autot olivat siihen aikaan yleisiä matkustusajoneuvoja. Tuolloin isäni oli matkalla maaseudulla tällaisessa kyydityksessä, ja kuljettaja ilmoitti lavalla olijoille, että edessä on rosvojoukko. Isäni ehti piilottaa kellonsa ja sormuksensa köysinipun alle ennen kuin rosvot iskivät. He tulivat kiväärien kanssa ja pakottivat jokaisen luovuttamaan vaatteetkin päältään niin, että vain pienet alushousut saivat jäädä päälle.  Paikalliset, ystävälliset ihmiset auttoivat ryöstettyjä niin että he saivat jotain päällensä, ja narulla he sitoivat niitä ylleen. Kun isäni saapui sitten aikanaan kotiin, äiti oli heti havainnut tilanteen ja sanonut: ”Sinut on ryöstetty”.   Niinhän se asia oli, mutta onneksi henki säilyi! —Näin Lasse Heimonen kertoi vanhempiensa Kiinan kokemuksista, jatkaen:

— Näissä vaikeissa olosuhteissa siihen aikaan  evankeliumin sanomaa vietiin eteenpäin, ja kyllä silloin monet lähetit joutivat hengellään maksamaan sen, että oli evankeliumin sanoman viejänä. Tuon ensimmäisen lähetystyöjakson jälkeen, joka loppui ovien sulkeutumiseen Kiinassa, vanhempani jatkoivat työtään Japanissa. Näin ollen heille tuli kaikkiaan noin 40 vuoden työjakso tuossa kutsumustehtävässään.

Lasse oli 7 kuukauden ikäinen kun hänen vanhempansa lähtivät ensimmäiselle lähetysmatkalleen.  Olisi ollut noin pienelle lapselle liian riskialtista lähteä noin pitkälle matkalle ja vielä tuo Amerikan mutka välillä ennen Kiinaan pääsemistä. Näin Lasse jäi aluksi Aukusti sedän huomaan Kuopioon. Kiinassa oli silloin hyvin sekava tilanne. Mao Tse-tung`in puna-armeijan joukkojen  vaikutus näkyi siellä, ja poliittinen tilanne oli hyvin sekava. Alunperin  tarkoitus oli että Lasse vietäisiin myöhemmin jonkun toisen lähetin mukana Kiinaan vanhempiensa ja sisarensa luo, mutta maan poliittisen tilanteen vuoksi, tämä ei kuitenkaan toteutunut. Niinpä Lasse näki vanhempansa seuraavan kerran vasta 4-vuotiaana, perheen palatessa Suomeen.

— Tähän asti minua hoiti setäni Aukusti ja hänen Anni vaimonsa jotka pitivät minusta todella hyvää huolta Kellonniemessä jossa he asuivat. Koskaan en ole kokenut että tästä olisin saanut jotain traumoja, tai että olisin ollut jotenkin katkera. Varmaan Jumalakin antoi minulle oikeaa mieltä ja ymmärrystä, ja se huolenpito jota sain, oli aivan suurenmoista ”leikki-isäni ja leikki-äitini,” hoivassa, kuten heitä kutsuin. Mutta en myöskään koe että tämä olisi mikään malli toisille, – se oli silloin niissä olosuhteissa meidän perheessä se paras vaihtoehto, näin olen itse asian kokenut.  – kertoo Lasse Heimonen tuosta tilanteesta.

Vuonna 1985 vanhempani muuttivat suomeen Japanista, jossa he olivat olleet Kiina-kauden jälkeen vuosikymmenet. Tänne muuttaessaan isäni oli jo hyvin sairas, ja hän elikin enää  vain kolme kuukautta.

Helmikuussa 1986 isäni siirtyi taivaan kotiin Kuopiossa. Vielä sairaalassakin hän kertoi Jeesuksesta ja eräskin potilas tuli siellä kirkkaasti uskoon. Isäni oli sielujen voittaja viimeiseen asti.

”Olin pisara mi merten syliin, synnin lainehille upposin,”  tähän Eila Rajahalmeen runoon isäni teki melodian. Tämä laulu on  elänyt vuosikymmenien ajan. Isäni oli hyvin musikaalinen persoona.

Hän oli myös erikoisesti rukouksen ihminen. Hän itse sanoi, että tuskin hän olisi lähetystyöhön lähtenyt, ellei hän rukouksessa  olisi saanut varmuutta, että se on hänelle osoitettu tehtävä.

Haastattelu: Keijo Niskala